Jatkokertomus: Onko enkeleilläkään aina paikkaa minne mennä?

1. luku

Illan viileys laskeutui kaupunkiin paahteisen päivän jälkeen. Aurinko punasi rakennusten tiiliseiniä viimeisten jalankulkijoiden astellessa jalkakäytäviä pitkin kotiinsa. Viipyilevässä lämmössä musta asfaltti väreili luoden kangastuksia kauemmaksi kadulle, ja valot ja varjot leikittelivät kaupungin puistoissa ja puutarhoissa. Minäkin olin matkalla kotiin. En vain ollut varma, mihin suuntaan kävelisin. Olin vielä uusi täällä, enkä osannut liikkua yksin.

Istahdin pienellä kujalla sijaitsevan roskalaatikon päälle lepuuttamaan väsyneitä jalkojani. ”Lehtien keräyspiste”, luin mielessäni, ja asettelin jalkani paremmin kaltevalle pinnalle. Kaduilta kuuluva ihmisten hälinä vaimeni hiljalleen, ja aurinko laski kerrostalojen taakse maiseman vähitellen hämärtyessä.

Yhtäkkiä olin pudota lehtiroskiksen päältä. Aivan kuin joku olisi tönäissyt sitä huomaamattani. Laskeuduin varovasti maahan ja otin pari askelta hitaasti taaksepäin. Uteliaisuuteni heräsi saman tien. Kurkistin olkani yli varmistaakseni, ettei uteliaita silmiä olisi katsomassa, ja helpotuin, kun kadulla ei kävellyt enää ketään. Hiivin hiljaa takaisin roskalaatikon luokse, ja kurkistin sen taakse. Säikähdin, kun pieni laiha kettu säntäsi seinän ja roskalaatikon välisestä pienestä tilasta ja vilahti jalkojeni vierestä. Säikähdyksestä selvittyäni naurahdin helpotuksesta. ”Ei hätää. Se oli vain ketunpentu. Siitä ei olisi ollut vaaraa.”

Siirsin roskalaatikon takaisin paikalleen, ja poistuin kujalta. Siellä hämärä oli jo pidemmällä kuin katuvalojen valaisemalla avaralla kadulla. Mutta en ehtinyt poistua kovin kauas, kun kuulin, miten lehtienkeräysastian kantta raotettiin. Käännähdin ympäri, ja näin, kuinka pienet, lapsenomaiset kasvot pilkistivät harmaan reunan yli.

”Tiedätkö sinä, mikä paikka tämä on?” olento kysyi. Olin sanaton. Kurkussani tuntui kuivalle, ja vastasin käheästi: ”Tämä on kotikaupunkini. Suomessa. Tämä… tämä on Maa.” Tuntui hölmölle todeta niin itsestään selvä asia. Totta kai tämä on Maa. Mutta olento ei tuntunut tietävän sitä. ”Maa? Tarkoittaako tämä sitä, että olen poistunut elävänä omasta maailmastani? Olenko minä elävä Langennut?” En osannut vastata mitään. Tunsin oloni yhtä tyhmäksi kuin puhuessani vieraskielisen ihmisen kanssa huonolla kielipäällä. En osannut vastata, koska en ymmärtänyt. Tarvitsisin sanakirjaa. Ja heti.

”Kuka sinä olet? Sinulla ei ole siipiä. Ahaa ai niin, teistä meille kerrottiinkin. Ja varoiteltiin. Mutta ethän sinä näytä pelottavalle”, hahmo höpötteli istuen edelleen roskalaatikossa. ”Minä, öh, olen ihminen. Tuota siis, nimeni on Aira”, sanoin tuntien itseni hölmömmäksi kuin aikaisemmin. Ei toisille kuulu jutella näin, moitin itseäni. Vaikka keskustelun toinen osapuoli sattuisikin istumaan roskalaatikossa, kuuluisi minun sentään yrittää olla järkevä.

Olento kipusi vaivalloisesti ulos piilopaikastaan, ja minä nielaisin tyhjää. En sen vuoksi, että sillä ei ollut vaatteita yllään, enkä sen vuoksi, että se ei näyttänyt olevan kumpaakaan sukupuolta. Olennolla oli yksi siipi selässään.

”Täällä on kylmempää kuin Taivaassa. Kuule, osaatko neuvoa minulle tien kotiini? Tai et osaa, tiedän sen, miksi edes kysyn”, enkeli puhui, ja sanat pulppusivat nopeaan tahtiin sen suusta. Ja vaikka en edelleenkään tiennyt, mitä vastata, halusin silti kovasti auttaa. ”Haluatko lainata takkiani?” kysyin varovasti, sillä enkeli hieroi käsivarsiaan ja tärisi kuin haavanlehti. Kaivoin laukustani verryttelyhousut, ja enkeli puki vaatteeni pienen vartalonsa peitoksi. Takin hihat oivat liian pitkät, ja housujen lahkeet laahasivat maata, mutta autoin enkeliä käärimään ne. Ymmärsin, etten voisi jättää olentoa yksin. Kaupunki olisi vaarallinen paikka Langenneelle. Minulla ei olisi kiire kotiin. Enkä muutenkaan löytäisi sinne enää tänään. Istahdin maahan yksisiipisen enkelin seuraksi.

Läski!

Länsimainen yhteiskunta on kovin raadollinen mitä tulee ihmisten ulkonäköön. Jos ei ole nollakokoa, itsensä näkeminen peilistä on kivuista hirvein. Televisio tursuaa ohjelmia, jossa ihmiset yrittävät naama irveessä laihduttaa sopiakseen muottiin -jotkut rakastavasti ottavat jopa puolisonsakin mukaan. Lihavuus ei ole kaunista saati tervettä. Lihavana et ole sosiaalisesti hyväksytty. Ja mikäs sen tärkeämpää.

Kauneus on subjektiivinen käsite, ja kauneuskäsityksen muokkautumiseen vaikuttaa esimerkiksi oma kulttuuurinen tausta. Nykypäivän länsimainen kauneusihanne liippaa melko läheltä 1800-luvun aatelisten kauneuskäsitystä: kalvakka, laiha ja riutunut. Siellä missä ruokaa on paljon saatavilla, ihaillaan laihuutta ja pajunvitsamaista olemusta; edustaahan se kurinalaista luonnetta ja kykyä pidättäyä lihottavan ruoan lumoilta.

Jos kiskaiset koko suklaalevyn kerralla, olet ällöttävä ja eittämättä myös huono ihminen. Pelastusrengas vyötärölläsi kertoo, ettei sinulla ole minkääntasoista itsekuria, ja että olet sairas, mässäilevä hedonisti. Ruoasta nauttiminen on rikos. Ruoan pitää olla yliluonnollisen terveellistä ja saatanallisen pahaa, ja siitä pitää valittaa. Kovaan ääneen.

Nykyihmiselle ruokailu ei ole enää nautinto, vaan tapa pitää elimistö vahvana ja terveenä pitkään. Jos kysyt keskivertovastaantulijalta elääkö hän syödäkseen vai syökö elääkseen, vastaus on ilmiselvä. Ihmiset tankkaavat itseensä toinen toistaan terveellisempiä superfoodeja ja proteiinilisiä ja luulevat sen jälkeen toimivansa kuin urheiluautot, johon on tankattu puhdasta kultaa ja pyhää henkeä. Valitettavasti kokonaisvaltainen hyvinvointi lähtee myös mielen hyvinvoinnista (ja sanokaa minun sanoneen: se edellyttää isoa pussillista juustonaksuja!).

Eräs herrashenkilö moitti joskus ihmisten tapaa palkita itseään ruoalla, sillä ”emmehän me ole koiria”. Mutta palkitsevathan ihmiset itseään materialla ja seksilläkin, joten luulen, ettei satunnaisesta herkuttelusta ole silloin sen suurempaa haittaa. Jos onnea on syödä vatsa täyteen vehnästä tehtyä pastaa täysjyväisen sijasta, syö! Jos voitelet tuoreen leipäsi päälle parin sentin kerroksen voita, antaa mennä! Kerranhan täällä vain eletään.

Eläessäsi tasapainoista elämää, liikkuessasi ja syödessäsi hyvin parista ylimääräisestä palasta juustokakkua ystävättäresi illanustujaisissa ei pitäisi olla sinulle mitään vaaraa. Elämä on liian lyhyt hyvien ruokien välttelemiseen ja lihomisen pelkoon. Ihmisten täytyisi oppia nauttimaan elämästä enemmän.

Joten jos vaihtoehtoina ovat nautinnollinen, miellyttävä ja hieman lyhyempi elämä tai nautinnoista kieltäytyvä, niuho ja hieman pidempi elämä, kumman valitset?

Sinä, toisessa maailmassa nyt

 

Kuuletko,

miten hiekanjyvät yksi kerrallaan

putoavat tiimalasisi pohjaan,

tunnetko painon, joka sinulta otetaan kohta pois?

Näetkö,

miten pihapuusta lehdet putoaa,

kun yötaivas peitoksesi laskeutuu

 

Ja vielä kysyt,

asuisinko yksin majassamme

pihapuuhun nostetussa,

laskisin minuutteja aamunkoittoon?

 Kysyt,, vaikka tiedät,

että en voisi avata päiväkirjaasi,

enkä selata meidän valokuviamme.

 

Hillovoileipääkään 

en ole syönyt lähtösi jälkeen.

Syvyyksiin

 

Vesi
aaltoilee kauniisti.

Sinun silmistäsi heijastuvat hopeiset pilvet
ja vihreä vesi,

ja minulla on levää hiuksissani
kun vedän sinut mukanani syvyyksiin.

Runo silkkiuikusta

 

Nokikanan hyrinä rantaruovikossa,
hopeakyyhkyn kalpea huuto,
kun pitsikuu hauraana laskeutuu
jäänhileiseen aamuun

Sormeni kulkevat ihoasi pitkin
kuin yksinäinen uikku selänteellä järven

Olen lämpönä lähelläsi,
liekkinä myrskylyhdyssäsi,
ettei routa tarraa rankaasi,
kairaa tyhjyyttä tähtisilmiisi

Usva peittää rannan nurmen,
kaste kipuaa varteen saniaisten,
ja me haluamme vielä viimeistä kertaa
rikkoa pinnan järviveen

Luminaali

 

Unisade valkeanharmaa,
kuin lunta on, kuin untuvaa
Kylmyys on kaukana,
kaukana
lentävät linnut, villihanhia varmaan

Askel painaa, alta karkaa,
jään kuuranummille istumaan
Ja allani jää ja maa
yhteen sulautuu aikanaan

routa nielaisee kaiken, ja
talveen voin kiepillä nukahtaa

Olen kettu, naali, valkoinen jää
yksinäisyydessä en kuole ikävään
Ja kun vihdoin kevät kuuranummille saa,
lämmittää päätä Aurinko,
jalkoja emo-Maa.

Uni

Kuiskauksen lailla käyn huoneeseen
askelin kevein

Olen henkäys valon tuolta puolen,
kristallinen kyynel

Ylläni pitsiä, untuvaa,
harsoa puhdasta lumenvalkeaa

En sinulle enää ihminen, en enkelikään siivetön
Kuule minua, olen tuulikello ja satakieli parvekkeellasi.

Haluan hänet siitä pois


Peiliin huulipunalla piirretty nainen
jaksaa hymyillä päivästä toiseen,
keimailla minulle aamuisin,
ja nauraa vatsa kippurassa
jos väsyneenä huitaisen ripsiväriä poskelle
tai pudotan puuterini lattialle.


Sellainen hän on,
salonkineito, seinäruusu,
kahlittu omaan itseensä,
jonka lävitse voimme nähdä
mutta vain itsemme


Ja enkä minä kuinkaan häntä
siitä pois saa motkottamasta
jos nenässäni on finni
tai tukassani takku huonon yön jälkeen
Hän vain valittaa
ja varaa hänellä siihen onkin
kun on itse niin
kertakäyttöisen täydellinen


sävy: Ruusunpunainen.

Adagio

 

Olet niin kaunis aamuisin,
maalauksellinen

            jotenkin herkkä,

kun lämmin höyry verhoaa sinut
vesipisaroiden nuollessa
silkkistä ihoasi
kylpyhuoneen hiljaisuudessa

tai kun valo hajoaa varjoiksi
sälekaihdinten raoista
pysähtyneessä ajassa
väräjävälle rinnalle
huokaaville huulille

               kun ääriviivat yhdistyvät

               ja hiukset menevät takkuun 

                        illan tuoksuessa rakkaudelta

Pehmeä katseesi on uni
ja humala
ja koskestuksesi
halvaannuttavan hellä
minä lamaannun sinusta,
hukun hurmokseen
Ihosi on turvallinen,
sylisi hehkuva,

voisin riisuutua sinulle ihan kokonaan,
repiä itseni niin auki
että jäljelle jää vain luita
tai vain tyhjää

jotta voit suudella minua sieltä
missä sieluni sinulle hyrisee
kehräten
adagiota rakkaudelle

Muuttajat

 

Villiriisinä sinisellä vadilla
muuttajat
kohti valoa

      siroaa

Ääni katoaa ylös
taivaanauran kyntöä,

kesän silta
muuttuu

   taittuu 

                 häviää

maa-ilma on kylmää

Siiven liikkeet vievät
aika haipuu
kaipuu
jää

On mentävä.

Yössä on jo kaira
routivan maan.