Jatkokertomus: Onko enkeleilläkään aina paikkaa minne mennä?

1. luku

Illan viileys laskeutui kaupunkiin paahteisen päivän jälkeen. Aurinko punasi rakennusten tiiliseiniä viimeisten jalankulkijoiden astellessa jalkakäytäviä pitkin kotiinsa. Viipyilevässä lämmössä musta asfaltti väreili luoden kangastuksia kauemmaksi kadulle, ja valot ja varjot leikittelivät kaupungin puistoissa ja puutarhoissa. Minäkin olin matkalla kotiin. En vain ollut varma, mihin suuntaan kävelisin. Olin vielä uusi täällä, enkä osannut liikkua yksin.

Istahdin pienellä kujalla sijaitsevan roskalaatikon päälle lepuuttamaan väsyneitä jalkojani. ”Lehtien keräyspiste”, luin mielessäni, ja asettelin jalkani paremmin kaltevalle pinnalle. Kaduilta kuuluva ihmisten hälinä vaimeni hiljalleen, ja aurinko laski kerrostalojen taakse maiseman vähitellen hämärtyessä.

Yhtäkkiä olin pudota lehtiroskiksen päältä. Aivan kuin joku olisi tönäissyt sitä huomaamattani. Laskeuduin varovasti maahan ja otin pari askelta hitaasti taaksepäin. Uteliaisuuteni heräsi saman tien. Kurkistin olkani yli varmistaakseni, ettei uteliaita silmiä olisi katsomassa, ja helpotuin, kun kadulla ei kävellyt enää ketään. Hiivin hiljaa takaisin roskalaatikon luokse, ja kurkistin sen taakse. Säikähdin, kun pieni laiha kettu säntäsi seinän ja roskalaatikon välisestä pienestä tilasta ja vilahti jalkojeni vierestä. Säikähdyksestä selvittyäni naurahdin helpotuksesta. ”Ei hätää. Se oli vain ketunpentu. Siitä ei olisi ollut vaaraa.”

Siirsin roskalaatikon takaisin paikalleen, ja poistuin kujalta. Siellä hämärä oli jo pidemmällä kuin katuvalojen valaisemalla avaralla kadulla. Mutta en ehtinyt poistua kovin kauas, kun kuulin, miten lehtienkeräysastian kantta raotettiin. Käännähdin ympäri, ja näin, kuinka pienet, lapsenomaiset kasvot pilkistivät harmaan reunan yli.

”Tiedätkö sinä, mikä paikka tämä on?” olento kysyi. Olin sanaton. Kurkussani tuntui kuivalle, ja vastasin käheästi: ”Tämä on kotikaupunkini. Suomessa. Tämä… tämä on Maa.” Tuntui hölmölle todeta niin itsestään selvä asia. Totta kai tämä on Maa. Mutta olento ei tuntunut tietävän sitä. ”Maa? Tarkoittaako tämä sitä, että olen poistunut elävänä omasta maailmastani? Olenko minä elävä Langennut?” En osannut vastata mitään. Tunsin oloni yhtä tyhmäksi kuin puhuessani vieraskielisen ihmisen kanssa huonolla kielipäällä. En osannut vastata, koska en ymmärtänyt. Tarvitsisin sanakirjaa. Ja heti.

”Kuka sinä olet? Sinulla ei ole siipiä. Ahaa ai niin, teistä meille kerrottiinkin. Ja varoiteltiin. Mutta ethän sinä näytä pelottavalle”, hahmo höpötteli istuen edelleen roskalaatikossa. ”Minä, öh, olen ihminen. Tuota siis, nimeni on Aira”, sanoin tuntien itseni hölmömmäksi kuin aikaisemmin. Ei toisille kuulu jutella näin, moitin itseäni. Vaikka keskustelun toinen osapuoli sattuisikin istumaan roskalaatikossa, kuuluisi minun sentään yrittää olla järkevä.

Olento kipusi vaivalloisesti ulos piilopaikastaan, ja minä nielaisin tyhjää. En sen vuoksi, että sillä ei ollut vaatteita yllään, enkä sen vuoksi, että se ei näyttänyt olevan kumpaakaan sukupuolta. Olennolla oli yksi siipi selässään.

”Täällä on kylmempää kuin Taivaassa. Kuule, osaatko neuvoa minulle tien kotiini? Tai et osaa, tiedän sen, miksi edes kysyn”, enkeli puhui, ja sanat pulppusivat nopeaan tahtiin sen suusta. Ja vaikka en edelleenkään tiennyt, mitä vastata, halusin silti kovasti auttaa. ”Haluatko lainata takkiani?” kysyin varovasti, sillä enkeli hieroi käsivarsiaan ja tärisi kuin haavanlehti. Kaivoin laukustani verryttelyhousut, ja enkeli puki vaatteeni pienen vartalonsa peitoksi. Takin hihat oivat liian pitkät, ja housujen lahkeet laahasivat maata, mutta autoin enkeliä käärimään ne. Ymmärsin, etten voisi jättää olentoa yksin. Kaupunki olisi vaarallinen paikka Langenneelle. Minulla ei olisi kiire kotiin. Enkä muutenkaan löytäisi sinne enää tänään. Istahdin maahan yksisiipisen enkelin seuraksi.