Ikuisuudessa

Katson ylös
avaruuteen
Siellä mekin
voimme olla yksi tähdistä
Vaikka nyt käveletkin
vieressäni
Huomenna
saatat olla jo poissa

Luminaali

Unisade valkeanharmaa,
kuin lunta on, kuin untuvaa
Kylmyys on kaukana,
kaukana
lentävät linnut, villihanhia varmaan
Askel painaa, alta karkaa,
jään kuuranummille istumaan
Ja allani jää ja maa
yhteen sulautuu aikanaan

routa nielaisee kaiken, ja
talveen voin kiepillä nukahtaa

Olen kettu, naali, valkoinen jää
yksinäisyydessä en kuole ikävään
Ja kun vihdoin kevät kuuranummille saa,
lämmittää päätä Aurinko,
jalkoja emo-Maa.

Syksy

Voimalinjalla istuu muuttolintuja.
Ne odottavat siellä
että joku avaisi portit Aurinkoon

Oodi

Elämän lankaa

kerälle kieritetty

Maailmojen laitamilta

yhdeksi vieritetty

Toisessa päässä sinä

ja toisessa minä

Rakkaudesta ihan sykkyrällä

Iltapäivän ruuhkabussissa
ihmisiä ei saa tuijottaa
eikä kuljettajalle ole kohteliasta sanoa päivää
-saati kiittää poistuessaan takaovesta.

Likaisesta ikkunaruudusta on vaikea nähdä ulos.
En tiedä, miten olisin,
kun en tahdo vahingossakaan
vilkaista silmiin vastapäätä istuvaa naista,
mutta ikkunasta heijastuu katuvalojen sijaan
viereisen matkustajan puhelimen näyttö,

Anna salasana: neljä nollaa

Linja-auton ovessa pitäisi olla rehellinen kieltotarra,
jossa kiellettäisiin silmiin katsominen,
puhuminen
ja hymyileminen
sekä nauraminen,

varsinkin nauraminen.

Kissa kehrää jälleen.

Kissa kehrää jälleen.

Se sovittelee silmukoita,
lajittelee lankoja,

virkkaa viimeisetkin ylijäämälangat
suureksi elämän viltiksi.

Kissa ei heitä mitään pois,
se käyttää jokaisen huonommankin langan,
jokaisen pikku pätkän.

Kissa tietää,
että niistä eri värisistä
ja eri tuntuisista asioista
saa aikaiseksi maailman kauneimman viltin.

Unimummon mökki

Vastapestyjen liinavaatteiden tuoksu,

pellavainen unenhäntä olkapäillä,

minä kysyn, saako tänne jäädä hetkeksi lepäämään,

ja sinä vastaat, että

jos en könyä ympäri yötä

ja natisuttele vanhoja hirsiä,

ullakolla olisi vielä vapaita nukkumapaikkoja.

Hiivin portaat ylös,

ja kurkistan kattoikkunasta,

kuinka Ruska vielä yömyöhään

kutoo vihellellen 

tammisilla kangaspuilla 

oranssinpunaista mattoa,

ja minä haukottelen

-ehkä huomenna Ruskakin saa vapaapäivän.

Alakerrassa sinä kuuntelet kuiskailevia vinyylilevyjä

ja taidat haikailla menneitä.

Kellon viisarit kulkevat ääneti taaksepäin,

uni tulee tiivistämättömistä ikkunoista sisään.

Valokuva

Katson vanhoja valokuvia meistä.

Olimme nuoria,

kaipa hölmöjäkin,

ainakin minä:

Katso nyt tuotakin

takkutukkaista

tuolla!

Ja sinä olet yhä sellainen,

että jalkani pettävät

ja ajatukseni menevät sekaisin.

Auton takapenkillä

pimeässä

kahdestaan

laulettiin, naurettiin,

eikä pelätty vielä silloin

kuolemaa.

Memento Mori

 

Tummansininen meri kutsuu minua.
Laineet laiturin alla

huokaa

            pärskyy

                          keinuttaa.

Vesi ei ole mustaa,

uskaltaudun ehkä 

unohtamaan

että pelkään

hukkuvani

Tuuli lempii rantojen kaislikkoa,

keveästi käy silkkiuikun lento,

taivaalla seilaavat laivat

Cirro Cumulus,

Nimbo Stratus

Väreilevä maailma,

utuinen,

kosketan kädelläni veden haurasta pintaa

rikkoen kalvon hiljaisen

Eläköön elämä

 

Tappaisitko minut?

Minulla on jo silmät ja pienet sormetkin,
joilla voin poimia sinulle rannalta kiviä
ja maasta kevään ensi kukkasia.

Tappaisitko minut?

Laulan sinulle, muttet kuule sitä,
vaan juot aamukahviasi
ja kiroat
ja minun pientä vatsaani kivistää

ja sydämeni takoo kahta kovemmin.

Tänäänkö sinä tappaisit?

Olemme palapeli, sinä
minä
            ja se joku

jota en tunne enkä ole nähnytkään

mutta kuulen hänen äänensä aina toisinaan
ja se on pehmeän matala

ja se hyräilee.

       Hmm-mm...

                       hmm

                                  ladidaa

Ja jos voit kuulla mitä sanon, kuuntele, kun
kiljun sinun kohtusi suojissa

Miksi et halua minua?

Miksi haluat irrottaa?

Kauan eläköön turha abortti.

Peili

Sinä sanot minua prinsessaksi, minä katson peiliin

…

Järkyttävää.

Mutta sinä olet toista mieltä.

Että olen kaunis, vaikka hiukseni

ovat pahimmassa takussa,

että olen kaunis, vaikka silmissäni

ei ole yhtään meikkiä

että rakastat minun vartaloani,

vaikka se on hoikka ja kevyt

kuin pienellä keväisellä ketulla

joka hyppii kasteniityllä

Että olen kaunein ihminen jonka tulet koskaan näkemään
ja että olet onnellisin kun olen sinun vain. 
 

Ja kun tulet seisomaan selkäni taakse

näen peilistä tänään meidät molemmat,

ymmärrän, että olemme todellakin olemassa

eikä tämä olekaan pelkkää hyvää unta 
vaan todellista ja oikeaa.

Kaksi kaurista on tästä kulkenut

-voi, katso, kuinka ne ovat loikkineet iloisesti!

 

Katso niiden siroja jälkiä maassa,

                   toisella on pienemmän sorkat ja hatarampi askel,

kuinka ne ovat sulavasti lennähtäneet ojan yli,

taivuttaneet kaulaansa alittaessaan kuusen oksia

ja koko metsä on ylpeänä tervehtinyt niitä.

Mutta tässä jäljet eivät enää kulje tasaisesti,
sanot,
tuijotamme syviä kuoppia lumen pinnassa.
Lähtö on tullut,
kiireinen.

---

Purppura kukkii lumen pinnalla,

askel pysähtyy.

Sinä itket,

metsän laitaan on pysähtynyt

aika

ja kauriinvasa itkemään.

Jos olisin syntynyt tuhat vuotta ennen sinua

emme olisi nyt tässä.

Jos olisin syntynyt tähän aikaan mutta eri maailmaan

et tietäisi minusta.

Jos minä olisin puu tai pilvenhahtuva

emme voisi ymmärtää toisiamme,

vaan olisimme puolikkaita

ja rikkinäisiä.

Mutta tässä olemme, samassa maailmassa

samassa todellisuuden hattarassa

tavataksemme toisemme

ja ymmärtääksemme mitä on rakastaa,

pelastaaksemme ainakin kaksi ihmistä:

sinut
ja minut.

Ei minun silmilläni

katsella maailmaa kuin ennen

Ne sokaisin jo kauan sitten

eivätkä ne enää näe

muuta kuin

olennaisen.

Ja kun kysyt, miksi silmäni

sokeat ovat,

sumeat kuin lakeuksien jää,

Minä sinuun katsoin kerran,

unelmaani kirkkaaseen,

enkä koskaan enää

voi nähdä pimeää.

Katson ylös

avaruuteen

Siellä mekin

voimme olla yksi tähdistä

Vaikka nyt käveletkin

vieressäni

Huomenna

saatat olla jo poissa

Kelmeän katulampun alle viimeinen uni teki pesän

Saapuva talvi laulaa hiljaista lauluaan

Kalpean valon syleilyssä makaa kuollut lintu

Halla kuroo verkkojaan väsyneen höyheniin

Prinssille

 

Siellä minne valot taivaan
öisin katoaa
on metsä sinen utuinen
ja vesi hopeaa
Siell' lintuin laulu täyttää
hiljaisuutta maan
ja tähtipolku näyttää
tien paikkaan suojaisaan

Täällä vaikka kaikki
ois tummaa, pimeää
niin siellä sulle aina
loistaa tähdet hämärään
Muista ettet pelkää
vaikka erilaista ois
Siell voit sä hengähtää
on kipu mennyt pois

Kun mua joskus illoin
varjot pelottaa
niin muistan sua silloin
eik' pimeys mua saa
Sun rakkautes' on valo
mi' pelon karkottaa
Ja viel' taivahalta tähtes'
mua tielläin kuljettaa

Vaikka nyt oon yksin
käyn syliis' nukkumaan
Oon kanssas vieretyksin
vaikken voi sua koskettaa
En nähdä sua voi
mut' kuulen äänes vaan
Se pimeyteen niin soi
ja mua yhä lohduttaa

Sinne minne valot taivaan 
öisin katoaa
on mennyt prinssi, rakkaimpain,
ja kylmennyt tää maa
Ain' iltaisin mä uskon
et' vielä uudestaan
maailmojen rajamailla
me jälleen tavataan

Jatkokertomus: Onko enkeleilläkään aina paikkaa minne mennä?

1. luku

Illan viileys laskeutui kaupunkiin paahteisen päivän jälkeen. Aurinko punasi rakennusten tiiliseiniä viimeisten jalankulkijoiden astellessa jalkakäytäviä pitkin kotiinsa. Viipyilevässä lämmössä musta asfaltti väreili luoden kangastuksia kauemmaksi kadulle, ja valot ja varjot leikittelivät kaupungin puistoissa ja puutarhoissa. Minäkin olin matkalla kotiin. En vain ollut varma, mihin suuntaan kävelisin. Olin vielä uusi täällä, enkä osannut liikkua yksin.

Istahdin pienellä kujalla sijaitsevan roskalaatikon päälle lepuuttamaan väsyneitä jalkojani. ”Lehtien keräyspiste”, luin mielessäni, ja asettelin jalkani paremmin kaltevalle pinnalle. Kaduilta kuuluva ihmisten hälinä vaimeni hiljalleen, ja aurinko laski kerrostalojen taakse maiseman vähitellen hämärtyessä.

Yhtäkkiä olin pudota lehtiroskiksen päältä. Aivan kuin joku olisi tönäissyt sitä huomaamattani. Laskeuduin varovasti maahan ja otin pari askelta hitaasti taaksepäin. Uteliaisuuteni heräsi saman tien. Kurkistin olkani yli varmistaakseni, ettei uteliaita silmiä olisi katsomassa, ja helpotuin, kun kadulla ei kävellyt enää ketään. Hiivin hiljaa takaisin roskalaatikon luokse, ja kurkistin sen taakse. Säikähdin, kun pieni laiha kettu säntäsi seinän ja roskalaatikon välisestä pienestä tilasta ja vilahti jalkojeni vierestä. Säikähdyksestä selvittyäni naurahdin helpotuksesta. ”Ei hätää. Se oli vain ketunpentu. Siitä ei olisi ollut vaaraa.”

Siirsin roskalaatikon takaisin paikalleen, ja poistuin kujalta. Siellä hämärä oli jo pidemmällä kuin katuvalojen valaisemalla avaralla kadulla. Mutta en ehtinyt poistua kovin kauas, kun kuulin, miten lehtienkeräysastian kantta raotettiin. Käännähdin ympäri, ja näin, kuinka pienet, lapsenomaiset kasvot pilkistivät harmaan reunan yli.

”Tiedätkö sinä, mikä paikka tämä on?” olento kysyi. Olin sanaton. Kurkussani tuntui kuivalle, ja vastasin käheästi: ”Tämä on kotikaupunkini. Suomessa. Tämä… tämä on Maa.” Tuntui hölmölle todeta niin itsestään selvä asia. Totta kai tämä on Maa. Mutta olento ei tuntunut tietävän sitä. ”Maa? Tarkoittaako tämä sitä, että olen poistunut elävänä omasta maailmastani? Olenko minä elävä Langennut?” En osannut vastata mitään. Tunsin oloni yhtä tyhmäksi kuin puhuessani vieraskielisen ihmisen kanssa huonolla kielipäällä. En osannut vastata, koska en ymmärtänyt. Tarvitsisin sanakirjaa. Ja heti.

”Kuka sinä olet? Sinulla ei ole siipiä. Ahaa ai niin, teistä meille kerrottiinkin. Ja varoiteltiin. Mutta ethän sinä näytä pelottavalle”, hahmo höpötteli istuen edelleen roskalaatikossa. ”Minä, öh, olen ihminen. Tuota siis, nimeni on Aira”, sanoin tuntien itseni hölmömmäksi kuin aikaisemmin. Ei toisille kuulu jutella näin, moitin itseäni. Vaikka keskustelun toinen osapuoli sattuisikin istumaan roskalaatikossa, kuuluisi minun sentään yrittää olla järkevä.

Olento kipusi vaivalloisesti ulos piilopaikastaan, ja minä nielaisin tyhjää. En sen vuoksi, että sillä ei ollut vaatteita yllään, enkä sen vuoksi, että se ei näyttänyt olevan kumpaakaan sukupuolta. Olennolla oli yksi siipi selässään.

”Täällä on kylmempää kuin Taivaassa. Kuule, osaatko neuvoa minulle tien kotiini? Tai et osaa, tiedän sen, miksi edes kysyn”, enkeli puhui, ja sanat pulppusivat nopeaan tahtiin sen suusta. Ja vaikka en edelleenkään tiennyt, mitä vastata, halusin silti kovasti auttaa. ”Haluatko lainata takkiani?” kysyin varovasti, sillä enkeli hieroi käsivarsiaan ja tärisi kuin haavanlehti. Kaivoin laukustani verryttelyhousut, ja enkeli puki vaatteeni pienen vartalonsa peitoksi. Takin hihat oivat liian pitkät, ja housujen lahkeet laahasivat maata, mutta autoin enkeliä käärimään ne. Ymmärsin, etten voisi jättää olentoa yksin. Kaupunki olisi vaarallinen paikka Langenneelle. Minulla ei olisi kiire kotiin. Enkä muutenkaan löytäisi sinne enää tänään. Istahdin maahan yksisiipisen enkelin seuraksi.

Läski!

Länsimainen yhteiskunta on kovin raadollinen mitä tulee ihmisten ulkonäköön. Jos ei ole nollakokoa, itsensä näkeminen peilistä on kivuista hirvein. Televisio tursuaa ohjelmia, jossa ihmiset yrittävät naama irveessä laihduttaa sopiakseen muottiin -jotkut rakastavasti ottavat jopa puolisonsakin mukaan. Lihavuus ei ole kaunista saati tervettä. Lihavana et ole sosiaalisesti hyväksytty. Ja mikäs sen tärkeämpää.

Kauneus on subjektiivinen käsite, ja kauneuskäsityksen muokkautumiseen vaikuttaa esimerkiksi oma kulttuuurinen tausta. Nykypäivän länsimainen kauneusihanne liippaa melko läheltä 1800-luvun aatelisten kauneuskäsitystä: kalvakka, laiha ja riutunut. Siellä missä ruokaa on paljon saatavilla, ihaillaan laihuutta ja pajunvitsamaista olemusta; edustaahan se kurinalaista luonnetta ja kykyä pidättäyä lihottavan ruoan lumoilta.

Jos kiskaiset koko suklaalevyn kerralla, olet ällöttävä ja eittämättä myös huono ihminen. Pelastusrengas vyötärölläsi kertoo, ettei sinulla ole minkääntasoista itsekuria, ja että olet sairas, mässäilevä hedonisti. Ruoasta nauttiminen on rikos. Ruoan pitää olla yliluonnollisen terveellistä ja saatanallisen pahaa, ja siitä pitää valittaa. Kovaan ääneen.

Nykyihmiselle ruokailu ei ole enää nautinto, vaan tapa pitää elimistö vahvana ja terveenä pitkään. Jos kysyt keskivertovastaantulijalta elääkö hän syödäkseen vai syökö elääkseen, vastaus on ilmiselvä. Ihmiset tankkaavat itseensä toinen toistaan terveellisempiä superfoodeja ja proteiinilisiä ja luulevat sen jälkeen toimivansa kuin urheiluautot, johon on tankattu puhdasta kultaa ja pyhää henkeä. Valitettavasti kokonaisvaltainen hyvinvointi lähtee myös mielen hyvinvoinnista (ja sanokaa minun sanoneen: se edellyttää isoa pussillista juustonaksuja!).

Eräs herrashenkilö moitti joskus ihmisten tapaa palkita itseään ruoalla, sillä ”emmehän me ole koiria”. Mutta palkitsevathan ihmiset itseään materialla ja seksilläkin, joten luulen, ettei satunnaisesta herkuttelusta ole silloin sen suurempaa haittaa. Jos onnea on syödä vatsa täyteen vehnästä tehtyä pastaa täysjyväisen sijasta, syö! Jos voitelet tuoreen leipäsi päälle parin sentin kerroksen voita, antaa mennä! Kerranhan täällä vain eletään.

Eläessäsi tasapainoista elämää, liikkuessasi ja syödessäsi hyvin parista ylimääräisestä palasta juustokakkua ystävättäresi illanustujaisissa ei pitäisi olla sinulle mitään vaaraa. Elämä on liian lyhyt hyvien ruokien välttelemiseen ja lihomisen pelkoon. Ihmisten täytyisi oppia nauttimaan elämästä enemmän.

Joten jos vaihtoehtoina ovat nautinnollinen, miellyttävä ja hieman lyhyempi elämä tai nautinnoista kieltäytyvä, niuho ja hieman pidempi elämä, kumman valitset?

Sinä, toisessa maailmassa nyt

 

Kuuletko,

miten hiekanjyvät yksi kerrallaan

putoavat tiimalasisi pohjaan,

tunnetko painon, joka sinulta otetaan kohta pois?

Näetkö,

miten pihapuusta lehdet putoaa,

kun yötaivas peitoksesi laskeutuu

 

Ja vielä kysyt,

asuisinko yksin majassamme

pihapuuhun nostetussa,

laskisin minuutteja aamunkoittoon?

 Kysyt,, vaikka tiedät,

että en voisi avata päiväkirjaasi,

enkä selata meidän valokuviamme.

 

Hillovoileipääkään 

en ole syönyt lähtösi jälkeen.

Syvyyksiin

 

Vesi
aaltoilee kauniisti.

Sinun silmistäsi heijastuvat hopeiset pilvet
ja vihreä vesi,

ja minulla on levää hiuksissani
kun vedän sinut mukanani syvyyksiin.

Runo silkkiuikusta

 

Nokikanan hyrinä rantaruovikossa,
hopeakyyhkyn kalpea huuto,
kun pitsikuu hauraana laskeutuu
jäänhileiseen aamuun

Sormeni kulkevat ihoasi pitkin
kuin yksinäinen uikku selänteellä järven

Olen lämpönä lähelläsi,
liekkinä myrskylyhdyssäsi,
ettei routa tarraa rankaasi,
kairaa tyhjyyttä tähtisilmiisi

Usva peittää rannan nurmen,
kaste kipuaa varteen saniaisten,
ja me haluamme vielä viimeistä kertaa
rikkoa pinnan järviveen

Luminaali

 

Unisade valkeanharmaa,
kuin lunta on, kuin untuvaa
Kylmyys on kaukana,
kaukana
lentävät linnut, villihanhia varmaan

Askel painaa, alta karkaa,
jään kuuranummille istumaan
Ja allani jää ja maa
yhteen sulautuu aikanaan

routa nielaisee kaiken, ja
talveen voin kiepillä nukahtaa

Olen kettu, naali, valkoinen jää
yksinäisyydessä en kuole ikävään
Ja kun vihdoin kevät kuuranummille saa,
lämmittää päätä Aurinko,
jalkoja emo-Maa.

Uni

Kuiskauksen lailla käyn huoneeseen
askelin kevein

Olen henkäys valon tuolta puolen,
kristallinen kyynel

Ylläni pitsiä, untuvaa,
harsoa puhdasta lumenvalkeaa

En sinulle enää ihminen, en enkelikään siivetön
Kuule minua, olen tuulikello ja satakieli parvekkeellasi.

Haluan hänet siitä pois


Peiliin huulipunalla piirretty nainen
jaksaa hymyillä päivästä toiseen,
keimailla minulle aamuisin,
ja nauraa vatsa kippurassa
jos väsyneenä huitaisen ripsiväriä poskelle
tai pudotan puuterini lattialle.


Sellainen hän on,
salonkineito, seinäruusu,
kahlittu omaan itseensä,
jonka lävitse voimme nähdä
mutta vain itsemme


Ja enkä minä kuinkaan häntä
siitä pois saa motkottamasta
jos nenässäni on finni
tai tukassani takku huonon yön jälkeen
Hän vain valittaa
ja varaa hänellä siihen onkin
kun on itse niin
kertakäyttöisen täydellinen


sävy: Ruusunpunainen.

Adagio

 

Olet niin kaunis aamuisin,
maalauksellinen

            jotenkin herkkä,

kun lämmin höyry verhoaa sinut
vesipisaroiden nuollessa
silkkistä ihoasi
kylpyhuoneen hiljaisuudessa

tai kun valo hajoaa varjoiksi
sälekaihdinten raoista
pysähtyneessä ajassa
väräjävälle rinnalle
huokaaville huulille

               kun ääriviivat yhdistyvät

               ja hiukset menevät takkuun 

                        illan tuoksuessa rakkaudelta

Pehmeä katseesi on uni
ja humala
ja koskestuksesi
halvaannuttavan hellä
minä lamaannun sinusta,
hukun hurmokseen
Ihosi on turvallinen,
sylisi hehkuva,

voisin riisuutua sinulle ihan kokonaan,
repiä itseni niin auki
että jäljelle jää vain luita
tai vain tyhjää

jotta voit suudella minua sieltä
missä sieluni sinulle hyrisee
kehräten
adagiota rakkaudelle

Muuttajat

 

Villiriisinä sinisellä vadilla
muuttajat
kohti valoa

      siroaa

Ääni katoaa ylös
taivaanauran kyntöä,

kesän silta
muuttuu

   taittuu 

                 häviää

maa-ilma on kylmää

Siiven liikkeet vievät
aika haipuu
kaipuu
jää

On mentävä.

Yössä on jo kaira
routivan maan.